Valkonaama kaverukset wolffilla joskus 2011 :)

Miten kaikki jatkui? (osa kaksi)

Noniin, jatketaanpa tarinointia siitä mihinkä viimeksi jäätiin, eli sukelletaan hiukan syvemmin kehonnakerruksen maailmaan. Tässähän pääsi nyt valitettavasti käymään niin, että tekstiä alkoi tulemaan siihen malliin notta huhhuh.. Eli tämän kertainen teksti käsittelee vuotta 2010, joka oli siis ensimmäinen kilpailuvuoteni.

Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta ja silloin se on testaus lähinnä itsellensä, että onko tämä minua varten ja onko minusta tähän. Näin ajattelen myös monesta muustakin kuin vain kehoilusta.
Ennen ensimmäisiä kisoja ajattelin, että kukaan joka ei ole kisannut, ei voi kutsua itseään kehonrakentajaksi. Sitten kisojen jälkeen ajatukseni muuttui. Ajattelin, että jokainen voi kilpailla kerran. Mutta jos tämän kaiken tekee vielä uudestaan, täydellä sydämellä ja täysissä järjissään, voidaan puhua kehonrakentajasta. En tiedä miksi tämän tähän kirjoitin, mutta tämmöistä aivo-oksennusta täältä nyt tulee. :)

Sitten asiaan.
Dieetin pituudeksi johtaja Bull päätti 20 viikkoa. Asia selvä. Ilmotin silloin kaikille läheisilleni, että seuraavaan 20 viikkoon tämä herra ei tee mitään muuta kuin syö, treenaa ja käy töissä. Ja jos jollain olisi asiasta eripuraa, ei voi mitään. Dieetti sujuikin mukavasti ensimmäiset 10 viikkoa. Tein kahta työtä ja samalla viisi aerobista sekä viisi salitreeniä. Kunnes 10 viikon jälkeen alkoi tossu painaa. Yhtäkkiä tuntui kuin jalkoihin olisi laitettu sementtikengät ja pistetty hervantajärveen uimaan. Ja se oli karmeaa. Ja kun noin 7 viikkoa ennen pääkisoja treenikaverini Jaska ilmoitti vetäytyvänsä, tuntui maailma kovin synkältä paikalta…

Ainoa kuvamateriaalitodiste dieetiltä, Bullafarmilla 2010.

Ainoa kuvamateriaalitodiste dieetiltä, Bullafarmilla 2010.

Toisaalta, sain siitä myös pientä lisäinspistä, mietin että jos noin kova ukko taipuu, niin perkele minähän en taivu. Tosin Jaakolla oli varmasti omat painavat syynsä päätökseensä. Ja Jaska kyllä huolsi minua kisoissani sekä oli suurena tukena loppuun asti. Sen jälkeen hänkin siirtyi voimanostopuolelle. Ensimmäiset kisani oli 16 viikon dieettaamisen jälkeen noviisikilpailut Oulussa. Nekalassa muutama päivä ennen kisoja katselin itseäni peilistä voimanostajien joukossa ja ajattelin: ”Jumalautsi mä oon kunnossa, näkyy vattat ja kaikki!”
Totuus valkeni kuitenkin hyvin nopeasti oulun madetoija- salin takatilassa sekä lavalla kisapäivänä, ei olisi mitkään maailman valot pelastanut, olin varmasti ainakin 10 kiloa liian lihava. Ehkä jopa 15. Edellisiltana jouduin vielä kamppailemaan painosta 4 kiloa pois, jotta pääsin tavoittelemaani alle 90 kilon sarjaan. Tämä kamppailu sisälsi nukkumista vaatteet päällä, lenkkeilyä, oksentamista, takapään tyhjennyksiä sekä kirsikaksi kakun päälle 1,5 tuntia saunomista ja samalla osaa näistä edellä mainituista. Se oli elämäni karmein ilta. Muistan kyllä luvanneeni itselleni, että kehoilut loppuu tähän. Saunan lauteilla ollessani tuhersin itkua ja käskin Jaskaa tilaamaan taksin, jolla täräytän Tampereelle saman tien ja lopetan bodailut siihen. Jaakko ei kuitenkaan taipunut, eikä taipunut siinäkään vaiheessa kun yritin saunasta ulos, ei päästänyt ei, käski vain maata lauteilla. Kyllä oli äitiä ikävä. Vaikkei kovin usein olekaan.  :) Tämä kaikki kärsimys kyllä kannatti, loppujen lopuksi pääsin sarjaani. Ja se oli kyllä sen kilpailukauden suurin voitto. Ensimmäisten kisojen sijoitukseksi tuli 5. sija.
Viides sija oli ehkä jossain määrin pettymys, mutta päällimmäisenä mieleen jäi tämä viimeisen päivän taistelu sekä se että huomasin nauttivani lavalla olostani. Kuntohan oli ihan naurettava, mutta siellä sitä oltiin kalsarit jalassa 500 ihmisen edessä ja jopa hiukan hymyilytti. Suurena plussana muistan jopa yhden ihmisen huutaneen: ”Hyvä Tero!” Ne olivat syyt miksi päätin jatkaa.

Kuvia Oulun noviisi-kisoista. Keskellä kuvassa myös Harri Forsberg.

Kuvia Oulun noviisi-kisoista. Minä kuvassa vasemmalla ja keskellä kuvassa myös Harri Forsberg.

 

Toinen syy mikä sai jatkamaan, oli kotimatkan vapaasyönti. Mr Bull oli luvannut kisaillaksi vapaasyönnin ja sunnuntaiksi tankkauksen. Virhe. Minullehan kisailta tarkoitti siis aikaa kisojen ja nukkumaan menon välillä, joten nukkumista vältettiin. :) Tämä seuraava teksti on sitten varoittava esimerkki, kenenkään ei tule tehdä mitään niinkuin minä teen, vaan mieluummin niinkuin sanon. Tai vielä mieluummin niinkuin valmentaja sanoo, mikäli sellainen on. Itse uskon että ihminen oppii monesti asiat vain kantapään kautta, niin myös minäkin. Kisa loppui joskus alkuillasta ja kotimatka junalla alkoi n. klo 22. Ennen junaa olin ehtinyt jo syödä ainakin pizza hutissa, parissa kahvilassa sekä hotellihuoneessa.. Kun pääsin vyörymään junaan, ensimmäisenä piti löytää vessa ja tehdä ensimmäinen tyhjennnys. Sen jälkeen alkoi, halleluuja, kuuden tunnin kotimatka ja kotoota saatujen eväiden syönti. Perunaa, makkarakastiketta, pannukakkua, pizzaa, juustonaksuja, suklaata ja limsaa. Ja junastakin ostin yhden muffinssin.. :) Herranjumala, tämä näyttää karmealta jopa kirjoittaessani tätä! Voin myös sanoa, että minun eväskipponi eivät ole mitään ihan pikkuisia, varmasti pienen perheen eväät menisi aina yhteen kippoon. Jaakollekin tarjosin evästä, mutta kohteliaana nuorena miehenä antoi minun syödä kaikki. Kiitos, kyllä olikin maha täynnä, ja posket ja silmät ja korvat ja joka paikka. Neljältä yöllä saavuttiin manseen ja yhtien puheiden miehiä kun ollaan, käytiin Jaskan kanssa sovitusti vielä hesessä. Sillä ainoalla kertaa elämässäni otin jonkun lastenaterian.. :) Tähän sitten hatuksi vielä sunnuntain tankkaus ja paketti oli valmis. Maanantaina puntari näytti 104 ja jotain.. Eli käytännössä noin 15 kiloa oli paino noussut parissa päivässä, oli kieltämättä aika hurja olo. Olin läpikauttaaltaan oranssi ja silmät oli kuin ritsalla ammuttu päähän. Sukista jäi 3cm syvät uurteet nilkkoihin. Mutta sainpahan ainakin huomioo kun ulkoilutin koiria.. :) Tämä oli esimerkki siitä kuinka asioita ei tehdä, kerroin sen nyt kuitenkin.

Tästä oli hyvä (ei kuitenkaan olo) jatkaa viimeiset neljä viikkoa sm- kisoihin. Painokin tippui 10 kiloa vielä saman viikon aikana. Viimeiset kolme viikkoa olikin sitten taas yhtä tuskaa. Samalla kun ropasta haihtui viimesetkin makkarakastikkeet, haihtui myös voimat. Oulun kisoista sm:iin olin ottanut myös molemmista duuneista lomaa, joten yht’äkkiä päivissä ei ollut muuta kuin aamulenkit ja treenit. Päivät oli pitkiä, oli nälkä ja väsytti. Uni ei kuitenkaan tullut, max neljä tuntia vuorokaudessa nukutti. Viimeisen kolmen viikon jakso oli yhtä taistelua. Iltaisin istuin pihakeinussa ja poltin tupakkaa (en edes tupakoi, paitsi tuona kolmen viikon aikana). Ajatukset menivät synkiksi. Muistan vaipuneeni jopa niin synkkiin ajatuksiin, että niitä ei viitsi edes kertoa, mutta vaikeaa oli. Vaikka kisoihin ei ollut pitkää aikaa, se tuntui ikuisuudelta. Minua on aina ärsyttänyt kun dieettiläisille sanotaan: ”No ei oo enään kun kaks viikkoo, kyllä sä jaksat!” Sillon kun tossu todella painaa, nälkä kurnii, mikään ei kiinnosta ja tunnit tuntuu ikuisuudelta, voi kaksikin viikkoa tuntua todella pitkältä ajalta. Käsken aina näitä ihmisiä seisomaan käsillään jalat kattoa kohden. Kun ollaan vartti oltu tässä asennossa, sanon: ”Kaks viikkoo enään, kyllä sä jaksat! Tsemppiä!” Näin minä koen sen asian ja tältä se tuntui. Ruoka on kyllä mahtava juttu! Ihan vaan tuli tässä mieleeni ajatuksiini vaipuneena.

No enivei, viimeisetkin viikot ja päivät taisteltiin sillä pienellä suomalaisella sisulla, että maaliin mennään. Vaikka koko roskan lopettaminenkin kävi mielessä enemmän tai vähemmän monena päivänä, koskaan se ei ollut vaihtoehto. Se ei vaan yksinkertaisesti ollut mahdollista. En olisi koskaan antanut sitä itselleni anteeksi. Olisin myös kokenut tuottavani läheisilleni pettymyksen. Ihmisille jotka tukivat, kannustivat ja ihmettelivät touhuani. Ennen kaikkea olisin tuottanut itselleni pettymyksen. Ja vielä viimeisenä Jari Mentula. Kukaan, ja väitän että kukaan ei halua olla siinä tilanteessa että kävelee Bullin luo ja sanoo luovuttavansa. Ei, ei, ei. Elämä ei vaan mene niin. :)

Sm-kisat koittivat viimein ja paikkana oli harvinainen Finlandia-talo. Perjantai eli punnituspäivä meni tutusti niin että painoa jouduttiin vedättämään, jotta päästiin sarjaan. Ilmeisestikään mitään yyber kiristymistä kisojen välillä ei ollut tapahtunut, syytettäköön tästä vaikka sitä mahtavan makuista makkarakastiketta. :) Tällä kertaa selvittiin kuitenkin vain parin tunnin höyrysuihkulla, olin kyllä niin loppu jo siinä vaiheessa että enempää ei olisi enää kestänytkään.

SM-kisoissa kameravalot eivät osoittaneet minuun, joten tässä vielä pari kuvaa Oulusta. :)

SM-kisoissa kameravalot eivät osoittaneet minuun, joten tässä vielä pari kuvaa Oulusta.

 

Lauantai aamu koitti ja lähdin hiljalleen valumaan hotellilta kohti finlandiaa. Matkani kisapaikalle kulki jonkin puiston läpi ja siellä yksin tallustaessani purskahdin itkuun. Matkalaukut roikkui perässä ja koin jonkinlaisen tunnepurkauksen ja AHAA- elämyksen, ei jumalauta, tähän päivään tämä loppuu.
Se tuntui aika uskomattomalta. Tiesin että olin kehomielessä aika surkea, mutta tein sen mitä itselleni olin luvannut. 20 viikkoa. Ja se oli vaatinut paljon. Minun ensimmäinen sukellus kehoilun maailmaan oli ollut raskas ja rankka. Kaikilla se ei sitä ole, eikä ollut itsellänikään enään myöhemmin. Mutta sillä kertaa oli.

Kisathan meni käytännössä niin että vedin kalsarit jalkaan, pyörähdin finlandian lavalla ja pois. Olin siellä varmaan 10 minuuttia, joista kahdeksan seisoin takarivissä. Tulipahan sekin paikka tsekattua, jatkossa pyritään vain eturiviin! Takatilassa odoteltiin tietoa finaaliin päässeistä, ja on rehellisyyttä kun myönnän että hetken jopa pelkäsin joutuvani jatkamaan projektia vielä yhdellä päivällä (alkukisat ja finaalit olivat eri päivinä). Minä olin tältä erää jo aivan valmis tähän kaikkeen. Pelkotilat karisi nopeasti kun selvisi ettei Kivisen poikaa kaivata enään sunnuntaina finlandiassa, eikä varmaan koko stadissakaan. :)
Jäin kisakaupunkiin kuitenkin vielä yhdeksi yöksi, sillä aamulla odotti aivan jäätävän loistava aamupala hotelli Crowne Plazassa. Palvelu oli niin hyvää, että kokki paisteli munakkaat toiveiden mukaan ja kiikutteli vielä pöytäänkin.
Oli itseasiassa niin hyvä aamupala, että söin kahdesti. Ensin aamutuimaan yksistään ja pois lähtiessäni törmäsin Forsbergin Harriin, jonka kanssa päätettiin syödä lisää. Ja samalla tutustuttiin. Tuosta aamiaisesta vielä sen verran, että luulenpa sen maistuneen yhtä hyvälle vaikka olisi syönyt sen Pälkäneen Essolla… :)

Valkonaama kaverukset wolffilla joskus 2011 :)

Valkonaama kaverukset wolffilla joskus 2011 :)

Siitä lähtien onkin Harri kuulunut kavereihini. Harrihan teki oman debyyttinsä samoissa Oulun karkeloissa kuin minäkin. Myös nykyisin kavereihini lukeutuva Kujalan Killekin teki näin. Ja luojan kiitos, jokainen meistä on jättänyt bodilavoille myös tuoreemman ja menestyksekkäämmän jäljen. Itseasiassa olemme kaikki jälkeenpäin saavuttaneet myös sm- mitalit, eli eteenpäin ollaan menty. Ja tällä hetkellähän olemme kaikki myös työkavereita. Ja reenikavereita. Ja kavereita. Tässä linkki Harrin blogiin http://www.fitblog.fi/harriforsberg/ ja tässä myös Bullin blogiin
http://www.fitblog.fi/bullmentula/
Ja olemme siis näköjään myös bloggaajia. :)

Eiköhän tämä kappale ole lopussaan nyt. Kiitos jos jaksoit lukea koko setin. Itse en henkilökohtaisesti kyllä jaksaisi, hyvä kun jaksan suurimmat kirjotusvirheet korjata (tai siis Henriikka jaksaa <3).
Ensi kerralla käsittelyssä vuosi 2012 ja lupaan että se ei todella ole näin pitkä. Äkkiseltään en muista siitä vuodesta juurikaan mitään.. Paitsi pari juttua tulikin mieleen… :)