Valkonaama kaverukset wolffilla joskus 2011 :)

Miten kaikki jatkui? (osa kaksi)

Noniin, jatketaanpa tarinointia siitä mihinkä viimeksi jäätiin, eli sukelletaan hiukan syvemmin kehonnakerruksen maailmaan. Tässähän pääsi nyt valitettavasti käymään niin, että tekstiä alkoi tulemaan siihen malliin notta huhhuh.. Eli tämän kertainen teksti käsittelee vuotta 2010, joka oli siis ensimmäinen kilpailuvuoteni.

Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta ja silloin se on testaus lähinnä itsellensä, että onko tämä minua varten ja onko minusta tähän. Näin ajattelen myös monesta muustakin kuin vain kehoilusta.
Ennen ensimmäisiä kisoja ajattelin, että kukaan joka ei ole kisannut, ei voi kutsua itseään kehonrakentajaksi. Sitten kisojen jälkeen ajatukseni muuttui. Ajattelin, että jokainen voi kilpailla kerran. Mutta jos tämän kaiken tekee vielä uudestaan, täydellä sydämellä ja täysissä järjissään, voidaan puhua kehonrakentajasta. En tiedä miksi tämän tähän kirjoitin, mutta tämmöistä aivo-oksennusta täältä nyt tulee. :)

Sitten asiaan.
Dieetin pituudeksi johtaja Bull päätti 20 viikkoa. Asia selvä. Ilmotin silloin kaikille läheisilleni, että seuraavaan 20 viikkoon tämä herra ei tee mitään muuta kuin syö, treenaa ja käy töissä. Ja jos jollain olisi asiasta eripuraa, ei voi mitään. Dieetti sujuikin mukavasti ensimmäiset 10 viikkoa. Tein kahta työtä ja samalla viisi aerobista sekä viisi salitreeniä. Kunnes 10 viikon jälkeen alkoi tossu painaa. Yhtäkkiä tuntui kuin jalkoihin olisi laitettu sementtikengät ja pistetty hervantajärveen uimaan. Ja se oli karmeaa. Ja kun noin 7 viikkoa ennen pääkisoja treenikaverini Jaska ilmoitti vetäytyvänsä, tuntui maailma kovin synkältä paikalta…

Ainoa kuvamateriaalitodiste dieetiltä, Bullafarmilla 2010.

Ainoa kuvamateriaalitodiste dieetiltä, Bullafarmilla 2010.

Toisaalta, sain siitä myös pientä lisäinspistä, mietin että jos noin kova ukko taipuu, niin perkele minähän en taivu. Tosin Jaakolla oli varmasti omat painavat syynsä päätökseensä. Ja Jaska kyllä huolsi minua kisoissani sekä oli suurena tukena loppuun asti. Sen jälkeen hänkin siirtyi voimanostopuolelle. Ensimmäiset kisani oli 16 viikon dieettaamisen jälkeen noviisikilpailut Oulussa. Nekalassa muutama päivä ennen kisoja katselin itseäni peilistä voimanostajien joukossa ja ajattelin: ”Jumalautsi mä oon kunnossa, näkyy vattat ja kaikki!”
Totuus valkeni kuitenkin hyvin nopeasti oulun madetoija- salin takatilassa sekä lavalla kisapäivänä, ei olisi mitkään maailman valot pelastanut, olin varmasti ainakin 10 kiloa liian lihava. Ehkä jopa 15. Edellisiltana jouduin vielä kamppailemaan painosta 4 kiloa pois, jotta pääsin tavoittelemaani alle 90 kilon sarjaan. Tämä kamppailu sisälsi nukkumista vaatteet päällä, lenkkeilyä, oksentamista, takapään tyhjennyksiä sekä kirsikaksi kakun päälle 1,5 tuntia saunomista ja samalla osaa näistä edellä mainituista. Se oli elämäni karmein ilta. Muistan kyllä luvanneeni itselleni, että kehoilut loppuu tähän. Saunan lauteilla ollessani tuhersin itkua ja käskin Jaskaa tilaamaan taksin, jolla täräytän Tampereelle saman tien ja lopetan bodailut siihen. Jaakko ei kuitenkaan taipunut, eikä taipunut siinäkään vaiheessa kun yritin saunasta ulos, ei päästänyt ei, käski vain maata lauteilla. Kyllä oli äitiä ikävä. Vaikkei kovin usein olekaan.  :) Tämä kaikki kärsimys kyllä kannatti, loppujen lopuksi pääsin sarjaani. Ja se oli kyllä sen kilpailukauden suurin voitto. Ensimmäisten kisojen sijoitukseksi tuli 5. sija.
Viides sija oli ehkä jossain määrin pettymys, mutta päällimmäisenä mieleen jäi tämä viimeisen päivän taistelu sekä se että huomasin nauttivani lavalla olostani. Kuntohan oli ihan naurettava, mutta siellä sitä oltiin kalsarit jalassa 500 ihmisen edessä ja jopa hiukan hymyilytti. Suurena plussana muistan jopa yhden ihmisen huutaneen: ”Hyvä Tero!” Ne olivat syyt miksi päätin jatkaa.

Kuvia Oulun noviisi-kisoista. Keskellä kuvassa myös Harri Forsberg.

Kuvia Oulun noviisi-kisoista. Minä kuvassa vasemmalla ja keskellä kuvassa myös Harri Forsberg.

 

Toinen syy mikä sai jatkamaan, oli kotimatkan vapaasyönti. Mr Bull oli luvannut kisaillaksi vapaasyönnin ja sunnuntaiksi tankkauksen. Virhe. Minullehan kisailta tarkoitti siis aikaa kisojen ja nukkumaan menon välillä, joten nukkumista vältettiin. :) Tämä seuraava teksti on sitten varoittava esimerkki, kenenkään ei tule tehdä mitään niinkuin minä teen, vaan mieluummin niinkuin sanon. Tai vielä mieluummin niinkuin valmentaja sanoo, mikäli sellainen on. Itse uskon että ihminen oppii monesti asiat vain kantapään kautta, niin myös minäkin. Kisa loppui joskus alkuillasta ja kotimatka junalla alkoi n. klo 22. Ennen junaa olin ehtinyt jo syödä ainakin pizza hutissa, parissa kahvilassa sekä hotellihuoneessa.. Kun pääsin vyörymään junaan, ensimmäisenä piti löytää vessa ja tehdä ensimmäinen tyhjennnys. Sen jälkeen alkoi, halleluuja, kuuden tunnin kotimatka ja kotoota saatujen eväiden syönti. Perunaa, makkarakastiketta, pannukakkua, pizzaa, juustonaksuja, suklaata ja limsaa. Ja junastakin ostin yhden muffinssin.. :) Herranjumala, tämä näyttää karmealta jopa kirjoittaessani tätä! Voin myös sanoa, että minun eväskipponi eivät ole mitään ihan pikkuisia, varmasti pienen perheen eväät menisi aina yhteen kippoon. Jaakollekin tarjosin evästä, mutta kohteliaana nuorena miehenä antoi minun syödä kaikki. Kiitos, kyllä olikin maha täynnä, ja posket ja silmät ja korvat ja joka paikka. Neljältä yöllä saavuttiin manseen ja yhtien puheiden miehiä kun ollaan, käytiin Jaskan kanssa sovitusti vielä hesessä. Sillä ainoalla kertaa elämässäni otin jonkun lastenaterian.. :) Tähän sitten hatuksi vielä sunnuntain tankkaus ja paketti oli valmis. Maanantaina puntari näytti 104 ja jotain.. Eli käytännössä noin 15 kiloa oli paino noussut parissa päivässä, oli kieltämättä aika hurja olo. Olin läpikauttaaltaan oranssi ja silmät oli kuin ritsalla ammuttu päähän. Sukista jäi 3cm syvät uurteet nilkkoihin. Mutta sainpahan ainakin huomioo kun ulkoilutin koiria.. :) Tämä oli esimerkki siitä kuinka asioita ei tehdä, kerroin sen nyt kuitenkin.

Tästä oli hyvä (ei kuitenkaan olo) jatkaa viimeiset neljä viikkoa sm- kisoihin. Painokin tippui 10 kiloa vielä saman viikon aikana. Viimeiset kolme viikkoa olikin sitten taas yhtä tuskaa. Samalla kun ropasta haihtui viimesetkin makkarakastikkeet, haihtui myös voimat. Oulun kisoista sm:iin olin ottanut myös molemmista duuneista lomaa, joten yht’äkkiä päivissä ei ollut muuta kuin aamulenkit ja treenit. Päivät oli pitkiä, oli nälkä ja väsytti. Uni ei kuitenkaan tullut, max neljä tuntia vuorokaudessa nukutti. Viimeisen kolmen viikon jakso oli yhtä taistelua. Iltaisin istuin pihakeinussa ja poltin tupakkaa (en edes tupakoi, paitsi tuona kolmen viikon aikana). Ajatukset menivät synkiksi. Muistan vaipuneeni jopa niin synkkiin ajatuksiin, että niitä ei viitsi edes kertoa, mutta vaikeaa oli. Vaikka kisoihin ei ollut pitkää aikaa, se tuntui ikuisuudelta. Minua on aina ärsyttänyt kun dieettiläisille sanotaan: ”No ei oo enään kun kaks viikkoo, kyllä sä jaksat!” Sillon kun tossu todella painaa, nälkä kurnii, mikään ei kiinnosta ja tunnit tuntuu ikuisuudelta, voi kaksikin viikkoa tuntua todella pitkältä ajalta. Käsken aina näitä ihmisiä seisomaan käsillään jalat kattoa kohden. Kun ollaan vartti oltu tässä asennossa, sanon: ”Kaks viikkoo enään, kyllä sä jaksat! Tsemppiä!” Näin minä koen sen asian ja tältä se tuntui. Ruoka on kyllä mahtava juttu! Ihan vaan tuli tässä mieleeni ajatuksiini vaipuneena.

No enivei, viimeisetkin viikot ja päivät taisteltiin sillä pienellä suomalaisella sisulla, että maaliin mennään. Vaikka koko roskan lopettaminenkin kävi mielessä enemmän tai vähemmän monena päivänä, koskaan se ei ollut vaihtoehto. Se ei vaan yksinkertaisesti ollut mahdollista. En olisi koskaan antanut sitä itselleni anteeksi. Olisin myös kokenut tuottavani läheisilleni pettymyksen. Ihmisille jotka tukivat, kannustivat ja ihmettelivät touhuani. Ennen kaikkea olisin tuottanut itselleni pettymyksen. Ja vielä viimeisenä Jari Mentula. Kukaan, ja väitän että kukaan ei halua olla siinä tilanteessa että kävelee Bullin luo ja sanoo luovuttavansa. Ei, ei, ei. Elämä ei vaan mene niin. :)

Sm-kisat koittivat viimein ja paikkana oli harvinainen Finlandia-talo. Perjantai eli punnituspäivä meni tutusti niin että painoa jouduttiin vedättämään, jotta päästiin sarjaan. Ilmeisestikään mitään yyber kiristymistä kisojen välillä ei ollut tapahtunut, syytettäköön tästä vaikka sitä mahtavan makuista makkarakastiketta. :) Tällä kertaa selvittiin kuitenkin vain parin tunnin höyrysuihkulla, olin kyllä niin loppu jo siinä vaiheessa että enempää ei olisi enää kestänytkään.

SM-kisoissa kameravalot eivät osoittaneet minuun, joten tässä vielä pari kuvaa Oulusta. :)

SM-kisoissa kameravalot eivät osoittaneet minuun, joten tässä vielä pari kuvaa Oulusta.

 

Lauantai aamu koitti ja lähdin hiljalleen valumaan hotellilta kohti finlandiaa. Matkani kisapaikalle kulki jonkin puiston läpi ja siellä yksin tallustaessani purskahdin itkuun. Matkalaukut roikkui perässä ja koin jonkinlaisen tunnepurkauksen ja AHAA- elämyksen, ei jumalauta, tähän päivään tämä loppuu.
Se tuntui aika uskomattomalta. Tiesin että olin kehomielessä aika surkea, mutta tein sen mitä itselleni olin luvannut. 20 viikkoa. Ja se oli vaatinut paljon. Minun ensimmäinen sukellus kehoilun maailmaan oli ollut raskas ja rankka. Kaikilla se ei sitä ole, eikä ollut itsellänikään enään myöhemmin. Mutta sillä kertaa oli.

Kisathan meni käytännössä niin että vedin kalsarit jalkaan, pyörähdin finlandian lavalla ja pois. Olin siellä varmaan 10 minuuttia, joista kahdeksan seisoin takarivissä. Tulipahan sekin paikka tsekattua, jatkossa pyritään vain eturiviin! Takatilassa odoteltiin tietoa finaaliin päässeistä, ja on rehellisyyttä kun myönnän että hetken jopa pelkäsin joutuvani jatkamaan projektia vielä yhdellä päivällä (alkukisat ja finaalit olivat eri päivinä). Minä olin tältä erää jo aivan valmis tähän kaikkeen. Pelkotilat karisi nopeasti kun selvisi ettei Kivisen poikaa kaivata enään sunnuntaina finlandiassa, eikä varmaan koko stadissakaan. :)
Jäin kisakaupunkiin kuitenkin vielä yhdeksi yöksi, sillä aamulla odotti aivan jäätävän loistava aamupala hotelli Crowne Plazassa. Palvelu oli niin hyvää, että kokki paisteli munakkaat toiveiden mukaan ja kiikutteli vielä pöytäänkin.
Oli itseasiassa niin hyvä aamupala, että söin kahdesti. Ensin aamutuimaan yksistään ja pois lähtiessäni törmäsin Forsbergin Harriin, jonka kanssa päätettiin syödä lisää. Ja samalla tutustuttiin. Tuosta aamiaisesta vielä sen verran, että luulenpa sen maistuneen yhtä hyvälle vaikka olisi syönyt sen Pälkäneen Essolla… :)

Valkonaama kaverukset wolffilla joskus 2011 :)

Valkonaama kaverukset wolffilla joskus 2011 :)

Siitä lähtien onkin Harri kuulunut kavereihini. Harrihan teki oman debyyttinsä samoissa Oulun karkeloissa kuin minäkin. Myös nykyisin kavereihini lukeutuva Kujalan Killekin teki näin. Ja luojan kiitos, jokainen meistä on jättänyt bodilavoille myös tuoreemman ja menestyksekkäämmän jäljen. Itseasiassa olemme kaikki jälkeenpäin saavuttaneet myös sm- mitalit, eli eteenpäin ollaan menty. Ja tällä hetkellähän olemme kaikki myös työkavereita. Ja reenikavereita. Ja kavereita. Tässä linkki Harrin blogiin http://www.fitblog.fi/harriforsberg/ ja tässä myös Bullin blogiin
http://www.fitblog.fi/bullmentula/
Ja olemme siis näköjään myös bloggaajia. :)

Eiköhän tämä kappale ole lopussaan nyt. Kiitos jos jaksoit lukea koko setin. Itse en henkilökohtaisesti kyllä jaksaisi, hyvä kun jaksan suurimmat kirjotusvirheet korjata (tai siis Henriikka jaksaa <3).
Ensi kerralla käsittelyssä vuosi 2012 ja lupaan että se ei todella ole näin pitkä. Äkkiseltään en muista siitä vuodesta juurikaan mitään.. Paitsi pari juttua tulikin mieleen… :)

Ei ihan Adebisi... "Most muscular" yritys hyvä. :)

Mistä kaikki alkoi?

Noniin, ensimmäinen blogikirjoitukseni. Heti näin aluksi haluan sanoa, että tekstini tulee sisältämään runsaasti kielioppivirheitä sekä jossain määrin kirjoitusvirheitä (nämä kaksi saatavat olla sama asia). Puolustuksekseni ilmoitan, että peruskoulussa äidinkieleni oli 5. Älköön siis kukaan vaivautuko korjaamaan virheitäni. Minä olen mitä olen. :) Pitkään kesti, että pääsin alkuun ja edelleenkin olen vähän hukassa siitä mitähän kaikkea sitä kertoisi. Ajatuksia ja tapahtumia tähän 29 vuoden elämään riittäisi varmasti enemmän kuin monella 80- vuotiaalla. :)

Aloitan kuitenkin siitä, että ensimmäinen postaukseni aloittaa pienen pintaraapaisun siihen miten urheilija puolen minäni on tähän hetkeen päätynyt. Ja mitä tähän mennessä on tapahtunut.

Jatkossakin pyrin pitämään kirjoitukset ja postaukset lähinnä urheilupuolen- sekä ehkä jossain määrin työpuolen elämässä. Ja video muodossakin varmasti jotain ilmestyy. Jos joku kuitenkin haluaa kysellä jotakin henkilökohtaisesta elämästäni, niin menneestä, nykyisestä kuin tulevastakin, niin saa toki kysyä. Kerrottavaa löytyy siltäkin saralta paljon.. Eri asia on sitten vastaanko mitään vai en. :)

Eli taisteluni alkoi vuonna 1985. Ja peri tamperelainen kuin olen, on starttipaikkana kuuluisa hervanta. Siitä vuosien mittaan on tullut asustettua varmaankin Tampereen kaikissa lähiöissä, aina tesomasta multisiltaan, nekalassa ja peltolammilla, sekä vähän kaikkialla siltä väliltä. Jostain kuitenkin on tieni löytänyt Tampereen keskustaan, hallituskadulle jossa asustankin ihanan avovaimoni Henriikan kanssa. Tässä linkki Henriikan blogiin http://www.fitblog.fi/henriikkaklemetti/

Ja nyt ei enää olla lähiössä, paitsi jos lähiö tarkoittaa sitä että kaikki on lähellä. Kauppamatka 20 metriä, sali- ja työmatka 20 metriä toiseen suuntaan.

Urheilu- ura alkoi 7- vuotiaana jääkiekon parissa. Seurana oli Tampereen Ilves. Seuraavan 13 vuoden aikana joukkue vaihtui pari kertaa Tapparaan, sekä kerran KooVeehen. Viimeisen vuoden A- junioreissa pelasin Tapparassa. Päällimmäisenä jäkis ajoilta mieleen on jäänyt joukkueurheilun suola, eli joukkuetoverit. Sekä tietysti parit ystävät sieltä, jotka ovat säilyneet aina näihin päiviin asti. Ja toisena mieleeni tulee viimeinen pelivuoteni, jolloin suurin osa hallilla viettämästäni ajasta kului hakametsän kuuluisassa ”häkissä”. Se oli pieni metalliaitaus haka 2:n sisällä jossa oli muutamia tankoja, penkkejä ja kyykky- sekä vetopaikkoja. Muistan viettäneeni siellä lähes poikkeuksetta aina n.45 minuuttia sekä ennen että jälkeen varsinaisia jääharjoituksia. Sama rutiini toistui myös pelipäivinä. Eli tuolloin ollessani 19- vuotias olin jo todella kiinnostunut raudan kolistelusta. Jälkeenpäin olenkin aina sanonut, että pelasin viimeisen vuoden vain siksi että pääsin ilmaiseksi puntille.

Tässä todiste siitä että on ollut joskus hokkaritkin jalassa. Kuva ehkä vuodelta 2001.

Tässä todiste siitä että on ollut joskus hokkaritkin jalassa. Kuva ehkä vuodelta 2001.

Mikään varsinainen Gretzky- ilmiö en jääkiekossa ollut, mutta mainittakoon nyt että viimeisenä vuonna jolloin pelasin tapparan A-2 joukkueessa, voitin joukkueen sisäisen syöttö-, piste-, sekä jäähypörssin. Siihen oli hyvä lopettaa kiekkoilu ja hypätä Suomen armeijan vihreään palvelukseen.

Varsinaisen kiinnostuksen omaan fysiikkaani muistan alkaneen ollessani 12- vuotias. Jostain syystä katselin päivittäin Rocky- leffoja ja ajattelin, että minäkin haluan näyttää tuolta. Näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että taisi kuvaputki tv vääristää kuvaa aika lailla, koska eihän se Rocky näytä yhtään miltään. :)  Tosin kyseessä saattaa olla meille raudankolistelijoille tuttu ilmiö, mikään ei koskaan riitä. Yhteen toiseenkin ilmiöön olen itsessäni törmännyt. Olen nimittäin aika varma siitä että fysiikkani näyttää lähes samalta kuin ollessani yläasteella. Tämäkin voi tosin olla mielenoikkuja. :) No niin tai näin, kehonmuokkaus alkoi 12- vuotiaana hauiskäännöillä, etunojilla, sekä vatsa- ja selkälihasliikkeillä. 15- vuotiaana motivaationa toimi tv:stä tutusta sarjasta ”kylmä rinki”, henkilö nimeltä Adebisi.  Siinä oli mielestäni iso ja lihaksikas mies ja se käsitys ei muuttunut ennenkuin tapasin
päävalmentaja Bull Mentulan. Tässä Adebisin tapauksessakin syytän kyllä viallista telkkaria näistä karkeista fyysisistä virhearvioinneistani.

Ei ihan Adebisi... "Most muscular" yritys hyvä. :)

Ei ihan Adebisi… ”Most muscular” yritys hyvä. :)

Sitten hypätäänkin alkuvuoteen 2006, jolloin Suomen armeijalle oli annettu vuosi ajastani sekä noin 10 kiloa elopainosta. Työelämään oli ryhdytty ja varsin nopeasti kyllästyin kylmään helmikuuhun ja vaihdoin rakkaista talonrakennushommista lämpimiin sisätöihin autojen pariin. Tämä vaihdos aiheutti tosin sen että talouspuoli kääntyi pakkaselle. Kuitenkin kuin kohtalon oikusta yhteinen toveri esitteli minut maisteri Mentulalle, joka otti minut palvelukseensa ja sain tarvittua lisätyötä. Siitä lähtien Bull on vastannut minun ruuistani ja pääosin treeneistänikin. Ruokapuoli hoituu tosin valitettavasti vain paperin tasolla, itse saa ruuat kyhätä. Salin puolella ollaankin touhuttu sitten enemmän tai vähemmän yhdessä, aina tähän päivään asti.

Treeniä mentori-Bullin kanssa!

Treeniä mentori-Bullin kanssa!

Vuonna 2006 tuli siis aloitettua tämä varsinainen tavoitteellinen painovastusharjoittelu. Ensimmäinen vuosi meni oikeastaan rehellisesti sanoen ajaessani tätä kaikkea ruuan ja treenin määrää sisälle itseeni. Tein samaan aikaan kahta työtä ja parhaimmillaan työtunteja viikossa oli 70. Kieltämättä joskus saattoi treeni tai jopa ateria jäädä välistä. Tahti oli kovaa. Kuitenkin vuonna 2008 siirtyessäni harjoittelemaan voimanoston mekkaan Suomessa, eli bullfarmille, homma vakavoitui. Töitä tehtiin yhä, mutta treenit ja ruuat olivat jo arkipäivää. Tässä vaiheessa kuvioihin astui myös ensimmäinen treenikaveri, joka oli Juha Mentula. Juha tähtäsi silloin ensimmäisiin kehonrakennuskilpailuihinsa ja matkaa ruvettiin takomaan yhdessä. Samaan aikaan mielikuva omasta kisaamisesta alkoi myös muodostua.

Kyyti nekalassa oli kovaa ja kylmää ja olen ehdottamasti sitä mieltä, että ne vajaat 4 vuotta mitä farmilla treenasin maailman parhaiden voimanostajien keskuudessa, ovat olleet kaikista opettavaisimmat. Siinä nuoren pojan silmät pyöri kuin hedelmäpelissä, kun ukot kyykkäilivät 500 kilolla, penkkasivat ja vetivät maasta reilusti yli 300 kiloa. Ehkä tästä johtuen ei omista voimailutuloksistaan voi kovin innoissaan olla, sieltä löytyy aina 20 ukkoa jotka tekee saman vaikka vasemmalla kädellä. No, he ovatkin maailman parhaita ja ehdottomasti kaikki kunnia heille.

Treenaaminen näiden herrojen seurassa opetti nuoren miehen tavoille.

Treenaaminen näiden herrojen seurassa opetti nuoren miehen tavoille.

Juha kilpaili kehopuolella syksyllä 2008, ja siirtyi sen jälkeen voimanoston pariin. Minä sen sijaan jatkoin loputonta urakkaani yksin, mutta edelleen samojen tovereiden ympäröimänä. Ja olihan siellä pari muutakin ”onnetonta reppanaa”(niinkuin voimailijat sanoivat), jotka treenasivat enemmän kehopuolta. Vuoden 2010 alkupuolella aseteltiin tossut vierekkäin Vänttisen Jaakon kanssa ja lähdettiin molemmat tavoittelemaan syksyn kehonrakennuskilpailuja. Jaakko olikin erittäin motivoivaa treeniseuraa, sillä Jaskalla oli takataskussa vuodelta 2009 noviisimestaruus. Ja nälkä yleiseen sarjaan oli kova. Itselläni kysessä oli ensimmäinen dieetti ja asetin tavoitteeksi lavalle pääsyn ja matkan suorittamisen kunnialla loppuun asti.

Noniin, kello näyttää nyt neljä tuntia liikaa, joten tarina jatkuu seuraavalla kertaa ja aiheessa päästään syvemmin kehonrakennuksen pariin. Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti, toivottavasti olet seurassani seuraavallakin kerralla! ;)